M Petroskoi 2025 Nina Zaiceva
М Нина Зайцева Петрозаводск 2025
Zaiceva, Nina. Minun vepsläine oza = Мое вепсское счастье : повесть / Nina Zaiceva ; перевод с вепсского языка Н. Г. Зайцевой ; иллюстрации Д. А. Хиль. – Petroskoi : Periodika, . – с. – Автор также на русском языке: Нина Зайцева. – Текст параллельно на вепсском и русском языках. – экз. – ISBN ----. В центре повести Н. Г. Зайцевой «Minun vepsläine oza» («Моё вепсское счастье»), изначально написанной на вепсском языке, а в данном издании дополненной её русскоязычным авторским переводом, судьба девочки Веры из вепсского села, находящегося далеко от больших центров. Познание ею окружающего мира, наполненного легендами, поверьями, своеобразной мифологией, происходит через призму понимания жизни её бабушкой- вепсянкой. Но время с его трудностями и сложными перипетиями судьбы, утратой в раннем детстве матери, а затем и отца, сменой культуры в семье, первой любовью и расставанием с родной деревней и родным миром двигалось вперёд. Девочка выросла и стала учёным, связав жизнь навсегда с родным языком. Небольшое повествование открывает много тайн внутреннего мира вепсской деревни, формирования народной философии, проблем передачи родного языка от поколения к поколению в этом сложном многоязыковом и многокультурном мире, поиска в нём своего места… УДК . ББК (=.)- © Н. Г. Зайцева, © Д. А. Хиль, иллюстрации, © Издательство «Периодика», ISBN ---- УДК . ББК (=.)- Z + Издано при поддержке Министерства национальной и региональной политики Республики Карелия в рамках средств единой субсидии из федерального бюджета в целях достижения показателей государственной программы Российской Федерации «Реализация государственной национальной политики». Издание не подлежит продаже. Z
Südäimišt E V K’ ’ K K O E M K’ — П В И В К П Г Ж М Я — Оглавление
~ 6 ~ Necen lühüdan novellan vai povestin idei tuli minun pähä jo amu. No sihesai pidi küpseta, miše išttas kirjutamha i udes, i udes pördmahas sihe eloho, sen ozavihe i opaloihe, a erašti ka kibedoihe-ki polihe. Nece ei ole kebn azj, sikš ku tarbiž kuti udes eläda läbi neniš aigoiš, pordoiš, lühüdoiš minutoiš, miččed udes käskeba südänt ühtneda sihe eloho i niihe tegoihe. Mel’he tuliba külä- i kanzelon kuvad, elon kožmuz ümbriolijan londusenke vai prirodanke, sen nähmatomiden olijoidenke, miččid küläs kuctihe emägaižikš da ižandaižikš. Johtuiba muštho baboin i dedoin sarnad, miččiš nene emägaižed da ižandaižed oliba kuti eläbad ičeze sijal. Kaikuččel rahvahal ned oma ičezevuiččed. Taht ozutada, midä oli meil, vepsläižil, tuli muštho i ei pästand mindai valdale, se vedi mindai kacuhtamha necidä elod ühten külän da kanzan ozutesel. Sikš bumagale tuliba-ki nene kuvad, miččed elos oliba i miččid ei-ki olend, tuliba muštho külän armhad eläjad, no ei olend tahtod kaikid kucta heiden ičeze nimil. Ved’ nece om kaikuččen ristitun personaline elo, sikš nimed om vajehtadud, i kaik om anttud minun mušton da hengen kal’t, kut minä necidä nägin, rižoin, muštin. Erasid tegoid da azjoid, kut novellan olijoid-ki todesišti elos ei olendki, minä iče olen heid tehnu da pannu novellaha, ned kuti oma sündunuded minun henghe da pähä, tehnus eläbikš i zavodiba kosketadas toižiden novellan olijoidenke, ühtneda heiden eloho, miše süvemba ozutada sidä. Voib olda, kaik nece tuleb mel’he lugijoile-ki i kosketab heiden südäimiden peitpolid, miččid olem erašti jo unohtanuded. No tuleb mugoine pordoine, i nece muštlangaine zavodib sirttas edehepäi i edehepäi, avaites nenid amuižid elon kuvid… Ezisanad
~ 7 ~ n voi nikut uinota. Kärautelemoi lämäl sijal sinna-tänna. Rižan, miše ühten jaugan kibištab, a käzi ei muja nimidä. I mikš-žo tämbei en voi uinota? En ole väzunu, en palahtelde nimiš, kaik om kuti hüvä. No minä ved’ olen vepsläine, meletan ičemoi kelel. Ka, olen vauktan unen süles! Jose olen unohtanu, miše olen vepsläine? Olen hätken elänu kaks’keližes mirus, meled-ki päs hüppiba se venäks, se vepsäks. En voi eskai ehtta el’geta, miččel kelel meletan. I sid’ iški pähä — ka olen putnu vauktan unen sül’he! Konz tuli pähä venäks, miše nece om “бессонница”, ka hengel tegihe tusk minai, pän kibištaškanzi. A konz johtutin, miše minä olen vepsläine — ühtnägoi minus mise om vajehtanus! Tuli pähä: “A mikš meile, vepsläižile, om anttud jo vanhazesai nece aigkeskust — vauged uni?” Vauktan unen süles
Vauged uni! Se om kuti uni, no minä kaiken nägen, el’gendan, johtutan, nägen ezile. Vauged uni om anttud sen täht, miše voiži seižutadas elos i meletada männuziš azjoiš. No voib kacuhtada edehepäi-ki. Midä linneb homen? Min kandab minei homnine päiv? I sid’ minä kuti el’genzin ani sel’ktas, min znamoičeba minun täht nene sanad “vauged uni”. Olen jo küpsnu sihesai, miše voin eläda johtutesil. Ned ei olgoi kaiken vaiše kebnad, minun elo-ki ei olend kebn. No kaiken-se tämbei, oldes vauktan unen süles, nägen enamban vauktoid elon polid. Tagana om pit’k elo, voin rindatada sen aigkeskustoid. I tuli taht muštelta i panda bumagale nenid minun muštlosid. Olen vepsläine. Vepsän kelel ei ole muga äjan kirjutadud. A ku om muga, ka, voib olda, kense minun rahvahaspäi varastab ani nenid minun sanoid da vaihid, minun meletusid da rižoid? Mitte om olnu minun vepsläine oza? Om-ik olnu nece oza vai — muite — elo? Mugoine elo, miččel eläb jogahine ristit. Ka, tedan, muga om-ki! No siš-se om-ki jüvä — kirjutada neciš elos, mitte om olnu minun vepsläižen ozan. Kirjutada siš, mitte nece “vepsläine” oza om olnu minai, midä om tonu. I siš-ki, midä minä olen tonu da andnu minun “ičemoi” vepsläižele rahvahale, kudamban juril minä olen elänu, kudamban melevudel olen kaznu, kudamban kelen vänd mindai om vedänu neciš elos. Naku min toi minei nece minun “vauged uni”. Ei-ik nece ole hüvä, miše tämbei olin vauktan unen süles?! Ka, tämbei nece oli ani ozakaz aigkeskust, mitte andoi minei tahton kirjutada ičein meletusid minun “vepsläižes ozas”.
~ 9 ~ len kuz’voz’ne. Navedin jokseta adivoihe Ulli- baboinnoks: hänen sur’ pert’ seižub videskümnes metras meiden pertišpäi. Sikš minä kaiken minun laps’aigan olin matkas ühtes pertišpäi toižhe. Ulli-baboi i F’odor-dedoi eliba ühtes Tal’oi-tädin kanzanke. Tal’oi-tädi oli minun ristimamoi. Nece čoma naine oli kaiken aigan vessel da muhukaz. A baboi minun oli melev, laskav, pehmedtabaine, ani pikaraine korktudel. Muštan hänen modon: sil’mäd lujas mustad, teravad, čomad, pähä paik kaiken oli sidotud, a paikan čogaižed ličtud modpoliškoiden alle, kuti jänišan korvaižed, vaiše alemba muga ripuiba ilosišti. Navedin besedoita hänenke. Hän tezi äi erazvuiččid starinoid, mahtoi niid starinoita kelenvändol, ani kuti hän korktal laval oli vai scenal seižui, a minä olin nägijan. Erašti minä čududelimoi, kut hö dedoinke kožuihe, ved’ dedoi mugoine hil’l’ ristit oli, hänen sana oli ani kuti kuldaspäi tehtud. Dedoi Kuz’voččen neičukaižen laps’aigaspäi
~ 10 ~ oli ani korged, mugažo mustsil’mäine. Minei-se sil’mäd tataspäi jäiba, sinižed, a baboin da dedoin rodus kaikil mustad sil’mäd oliba. Dedoi erašti minei starinoiči sarnoid, no nece oli ani harvoin. Enamban kaiked muštan sarnan kondjas-pujaugas i mikš murahaižen hibj om kuti kahtes palaspäi tehtud, a hämähoukule om anttud vald tehta ičeleze verkoid. Nece sarn murahaižes i hämähoukus oli ani mugoine melekaz, ei kuti sarn, a mitte-se melevuden karččine starin. Murahaine žalihe hämähoukule, miše paimned södes mecas longid äi leibmuruid i tošt lomud jätaba, sen jäl’ghe om jüged mecadme murahaižile sirttas, a necidä ei sand tehta. A hämähouk oli paimniden polel: — A kutak heile söda, ved’ heil ei ole mecas stolad. Murahaine sanui: — Lähtkam Jumalannoks, hän sanub, ken om oiged, a ken ei ole. Tuliba taivhale Jumalannoks. Se küzui, miš azj om. Murahaine žalihe paimniden päle, miše heiden jäl’ghe om jüged murahaižile sirttas mecadme. Jumal küzui hämähoukud, midä se meletab neciš azjas. Hämähouk polestaden paimnid sanui: — Ved’ tarbiž paimnile-ki söda! Heiden rad om mugoine tarbhaine kaikiden eläjiden täht. Hö kogonaižen päivän joksendaba sinna-tänna lehmid da toižid živatoid kactes da paimetes. Jumal meleti vähäšt i sanui: — Nece azj ei maksand sidä, miše taivhaze libuda. Sid’ dedoi küzui mindai:
~ 11 ~ — Kut sinä meletad, mikš hän muga sanui? — Dedam, en teda, midä vastata-ki. — Ka ved’ hö iče voinuižiba pagižehtta paimnidenke. A mända žalimahas ei kenele-se, a korktembale sudjale, kudamb taivhas om — nece om ani jäl’gmäine azj! Nece abidoičeb ristitud. Dedoi navedi mugoižid melekahid sarnoid i kaiken aigan tehli minei küzundoid. A sid’ minä küzuin: — Dedam, ka midä Jumal-se sanui? — Jumal andoi hämähoukule kuldaižid nitid, miše se päzuiži maha taivhaspäi. Hämähouk päzui-ki maha. Sikš se mahtab-ki tehta nügüd’ verkoid. A murahaine iče hüppähti maha, sikš sen hibj haugeni-ki. Nügüd’ se om kuti hibjakaz kapos naine — vösija om mugoine hoikaine. Sid’ tuli pähä minei, i minä küzuin völ-ki dedal: — Dedam, mikš meil kodiš hämähoukud nimitadas kalanikaks? — Ka kacu, vunukaižem, sikš nimitadas-ki. Ved’ se püdab kärbhaižid da gavedid ičeze verkoihe, kuti todesine kalanik. Meil kodiš tozi-ki hämähoukuhu oli mitte-se mugoine läm’ kosketuz. Konz pühktihe sen verkoid kodiš, ka kaiken sanutihe: — Prosti meid, tege uded verkod, a nene mö heitäm, oma redukahad jo. Ala abittu da to meile uzištoid. Tozi-ki meil lugetihe, miše kalanik toskeleb uzištoid, enamban kaiked — hüvid: ken-se čomin mehele lähteb vai naib, ken-se rahoid sab, uden venehen ostab, kenen-se pertihe adivod tuleba
~ 13 ~ i muga edemba. Möhemba minä tedištin, miše erasil vepsläižiden gruppil hämöhoukud oliba kuti mugoižed znamasižed olijad, niid ei sand nimitada oiktal nimel, a pidi kävutoitta peitnimid vai muga sanutud tabu-sanoid. Sikš hämäkoukuid nimitadihe-ki miččil-ni toižil nimil, vai kut meil Lahtes — kalanikoikš. Dedoinke ei olend kebn pagišta, hän oli lujas melev i kaiken aigan tahtoi tedištada, midä minä iče meletin neciš vai siš azjas. I muite-ki kaik hänen aig oli pandud azjoihe, hän ei voind olda radota, muga jäi-ki minun muštho: kädes oli kirvez vai veič, vai völ mitte-ni toine radkalu, ozutesikš, mitte-ni kuvaine villakoiden täht. Muštan, miše meiden küläs minun laps’aigal kaikuččes pertiš oli mitte-ni ičeze azj, mil nece pert’ oli tetab. Erašti ani laudaine oli pandud seinha vai verajaha, midä pertiš tehtas. Ken-se oli sapkoiden omblijan, ken-se mahtoi ombelta paidoid da räcnid, ken-se oli venehiden vai nahkoiden tegijan, a minun dedoi oli villakoiden tegijan. Keza-aig oli pandud heinäntegole da kalatusele, nece oli völ kolhozradoiden ližaks, a tal’vaigan oli toižid töid. Dedoinnoks kaikjalpäi, ani edahaižiš-ki külišpäi, ajeltihe villakoid vai valencoid, todes kerdale villad. Hän erazvuiččid villakoid tehli: pit’ksärižid i lühüdsärižid, vauktoid i mustid, penid i surid. Seinäs oli mugoine palič, kus seižui kuvid villakoiden täht. Oli erazvuiččid kaluid villan sabites. Oli laud villakoiden turutades i muga edemba. No neniden villakoiden tagut tal’ven aigan heiden pertiš seižui paha haju. Dedoil oli kaks’ pertid, miččed oli ühtištadud ühtel pertedesel: kezapert’ i tal’vpert’. Meiden küläs äjil
~ 14 ~ muga oli pertid saudud. Kezapertiš dedoi tal’ven aigan tehli-ki villakoid. Minä en oleskelend sigä paksus pahan hajun tagut, sikš kaik minun paginad oliba baboinke. Baboi pagiži enamba vepsäks. Nügüd’ minei om jüged muštta-ki, čomin-ik hän pagiži venäkas. Hän kaiken el’genzi, no pähä ei jänd minai, kut hän pagiži. A vepsäks hän pagiži mahtokahašti. Hänen sus i kelel oli äi erazvuiččid muštatesid da ozoitesid. Hot’ midä minä sanuižin hänele, kaiken kulin vastusen kelenvändol. Ozutesikš, kerdan kulen, kut hän starinoiči midä-se Tal’oi-ristimamale i sanui: — Kacu, Gal’a-sused läksi mehele, da hondoin eläba, karv ei sättund. A minä sid’-žo küzuin: — Babam, mi om: “karv ei sättund”? Kutak nece voib olda? — Nu, vunukaižem, konz heiden tabad oma ani erazvuiččed, ristitud ei voigoi el’geta toine tošt, ei voigoi kožudas. Hän navedi mindai opeta, i äjad hänen muštatišed oliba kelen polhe: — Kacu, vunukaižem, ala papata tühjad, kel’he ehtib. — A mi nece om? — Ka kel’he mitte-ni pahk ištuse tühjiš paginoišpäi. No minä en sanu sinei, miše sinä hambastaižid kel’t. Ei, tarbiž pagižlijan olda, no pidab, miše kaik oliži ičeze sijal da aigal. Erased-ne joksendaba külädme kelid kandištes. En navedi, konz kelid kandištas muite, nece om tühj azj.
~ 15 ~ Tozi sanuda, aigaližes laps’aigaspäi muštan ani vähän. Muštho tuleb mugoižid lühüdoid palaižid se sigäpäi, se tägäpäi. Vai konz ken-ni minei midä-ni sanub, ka voib iškta pähä — avoi, ved’ nece tozi-ki oli, i zavodib pöruda päs kaidaine mušton langaine. Kut naku nügüd’-ki. — Veraine, kuna joksed-se, kacu kukoi kokaidab! — heikahti mamoi. Ulli-baboin kukoi tozi-ki oli mugoine sur’, erašti tuleskeli mel’he märitas senke korktudel. No minä varaižin. A ku mindai se tozi-ki kokaidab. Kacu-ške, mitte üläpäine om, a nök-se mugoine pit’k i terav! Kacub ülähäkspäi, kuti ozutab kaikile — ku ken-ni kosketab minun kanaižid, ka paremb oliži hänele... No midä hänele oliži paremb, minä en ehtind jo kuvitelda lophusai, sikš ku minun heredad jaugaižed toiba mindai Ulli-baboin pordhidennoks. A hän jo kuleb kanoiden kakatust i tedab, miše nece minä joksen hänennoks. — Voi, babaižem, kukoi om mugoine käred! Baboi silitab mindai ičeze laihal, kebnal, höunhuden karččel kädudel. — Veraine, se nikonz ei koske sindai. Se om kovasüdäimeline vaiše irdnägolpäi, no iče-ki sindai varaidab, a ku sinä išked sidä. — Min sinä, baboi, sanud! Minä nikonz nikeda en iške, eskai hir’t-ki. Minä erašti nählin hirüzid, konz mamanke oleskelin karzinas kartohkoid samas, no eskai en sanelend mamale-ki, miše hirüt voib kartohkoid pureskelda. Ved’ sille-ki tari midä-se söda.
~ 16 ~ Kulištades minun suspäi “mama”-sanan, Ulli-baboi särahti. Minä nägen necen nügüd’-ki. I hot’ minei om vaiše kuz’ vot, el’gendan, miše baboi mikš-se ei voi otta südäimehe minun mamad. Minei nece ei ole mel’he. Minä muga vahvas, kaikel minun völ penel südäimel, armastan Ulli-baboid. Minä tedan, miše hän-ki armastab mindai ei vähembad, ei voi olda nähmata mindai hot’ pol’päiväd. No minä armastan minun Polina-mamad-ki. Hän om mugoine hüvätabaine, hot’ erašti voib-ki minun päle heikahtada. No ved’ mö uradim minun koumevoččen Al’a-sizarenke, kidastam da lükkim bobaižid kaikihe polihe. Ku sanuda tozi, ka minä nügüd’ jo enamba el’gendan, mikš minun Ulli-baboi muga vedäb ičtaze. Kerdan olin baboin kodiš i kulištin, kut hän pagiži minun Tal’oi-ristimamanke. Hö ei nähnugoi mindai i ei tednugoi, miše minä tulin hijale. Kukoid necen kerdan ei olend irdal, kanoid mugažo. Minä tulin-ki hilläs hijale i vändin Muru-kažinke pertedeses. Uks’ oli avoin, sikš ku irdal oli ani läm’. Ukses ripui vauged kangaz, miše kodihe ei tuliži säskid. Sikš hö ei nähnugoi-ki mindai. — Voi, mamaine, jäta sinä Verašt tünäs. Hän völ ei el’genda, miše Polina ei ole hänen mamaze. Hän ei mušta Lenašt. Ved’ hänele oli vaiše kaks’ polenke vot, konz rauk Lenaine koli. Nu midä teged... — Tal’oi, tütrudem, minä el’gendan. Ka Polina ei ole-ki hond. Hänespäi tuli ani hüvä mamoi Veraižele. No nimidä en voi tehta. Kaiken aigan Lenaine om sil’miš. Mugoine hän oli čomai-
~ 17 ~ ne, laskav, mustsil’mäine... Voi, Sur’ Sünduižem, mihe sinä otid Lenaižen mugoižen noren? Mikš ed otand mindai hänen sijas da jätid Veraižen armotomaks? — Mamoi, ala käregzoita Jumalad, ei ole Veraine armotoi! Mö armastam händast, tatoi om, ka Polina-ki om mugoine hüvä. Minä eskai erašti meletan, ei-ik ole Pol’as Lenaižen henged, eiik se sirdnus kolnudes sizarudespäi Polinaha? Minä pertedeses kundlin opakos nene sanad: “Miš hö pagižeba? Voib-ik muga olda, miše Polina-mamoi ei ole minun? Omik hän vaiše Al’aižen mamoi? A kenen siloi minä olen? Oma-k mindai tonuded čiganad?” Muštho tuli, miše meiden külän taga kerdan eliba čiganad. Hö tuliba meiden Laht-küläižehe, tegiba mugoižen suren, kut küläs sanutihe, “šatran” i eläškanziba meidenke rindal. Mö, lapsed, varaižim heid, no meid vedi heidennoks mitte-se tundmatoi vägi. Nene čiganad oliba mugoižiš čudokahiš mujukahiš sobiš, čomiden kurtuhkoidenke vai, kut toižed vepsläižed sanuba, korvripkidenke korviš. Mugoižed musthibusižed, pit’kiden kasoidenke! Minä völ meletin — miččed čomad hö oma, mö ved’ kaik olem mugoižed vaugedverižed da sinisil’mäižed. No küläs meid kaiken aigan pöl’gästoittihe: “Ku uradiškat, ka čiganad tuleba i anastaba teid. Čiganad voiba ostta-ki teid i maksta čomid rahoid. Ka kackat, kaik rippub teišpäi”. Vai muga-ki sanutihe: “Andam sindai čigankanzha”. Ka völ-ki ližatihe: “Ku uradiškat, ka hö voiba
~ 18 ~ teid vargastada. Näget, miverz’ lapsid heil om! Kaikjalpäi heid ottihe!” Mö, lapsed, varaižim necidä i seižuim edehko “šatraspäi” kactes heiden eloho. A hö kuti ei homaičenugoi-ki meid. Hö ei tonugoi meile nimiččid jügedusid. Vaiše meiden küläs ei voinugoi el’geta heiden tundmatont čudosišt elod. Se eroni meiden elospäi. Meiden mužikad — a mö uskoim mužikoile, ved’ hö kaiken teziba — saneliba, miše čiganad oma joudajad, valdakahad, astuba da ajaba heboil sinna, kuna pä kandab, heile kaiktäna uksed da verajad om avaitud. Čiganad käveliba külädme, gadaiba tahtnikoile, starinoičiba heile tulijas elos. No midä voib sanuda tulijas elos, ku se völ ei tulend?! Necidä minä-ki, penikaine neičukaine, el’genzin. Čiganad eliba täs, tedan, kun aigan, i ajoiba meilpäi ičeze čomil heboil. Tedan, hö rižaškanziba, miše meiden külän eläjile ei pidand heiden endustusid. Ved’ meil-ki om tedajid, hüvid noidid, erazvuiččid emägaižid da ižandaižid... Ned oma kaikjal: kodiš, kül’betiš, mecas, vedes. Ku kožumoiš niidenke, ka ned-ki voiba endustada... I sid’ minei tuli-ki mel’he: “A ku minä en ole maman da tatan tütär. Ku mindai vajehtiba čiganad heiden lapsele, hot’ minä olen-ki vaugedverine? Midä nügüd’ linneb? A ku mindai kükstas kodišpäi!” Minä vil’skahtin Ulli-baboin pertedesespäi i joksti tulin kodihe.
~ 19 ~ — Mamaine, armastad-ik sinä mindai? — Tütrudem, kuspäi mugoine küzund om! Mikš muga sanud? — Ka kulištin baboin kodiš. Tal’oi-ristimam sanui baboile, miše sinä oled minei kuti “todesine mamoi”! A kutak voiži völ olda? — Mäne, peze käded i ištte stolan taga. Minä valoin kürzid. Pigai tataiž tuleb kodihe. Joškam čajud. A Al’aine jo magadab. — Mamoi, tö ved’ et kükskoi mindai kodišpäi i et mögoi čiganoile... — Min sinä sanud, Veraine! Minun maman vepsänkeline pagin oli mitte-se čudosine. Hän pagiži vepsäks, kuti kut-se toižin. Minä necidä edel-ki homaičin, no nügüd’ ühtnägoi se tuli minei sil’mnägubale, i minä kacuhtin sihe toižil sil’mil. — Mamoi, a mikš sinä pagižed muga toinevuiččikš, mi kaik toižed pagižeba meiden küläs? — Konz-ni sinä kaiken iče el’gendad, a nügüd’ ištte, ištte! Mamoin kürzad oliba parahimad. Hänen paštandmaht oli mugoine hüvä. Oli jo eht. Minai ei olend vägid varastada, konz tuleb tatoi kodihe. Sil’mäd mäniba umbheze, i minä en muštand, kut ozutimoi ičein sijal. Tedan, mamoi vei mindai sinna, kus magazi Al’aine. No sid’ minä ühtnägoi möst kulištin: — Ivan, Veraine küzui, olen-ik minä hänen mamaze.
~ 20 ~ — Ala holdu, Pol’aine, küläs kelenkandišijoid om. Om sel’ged, miše hän konz-ni el’gendab, miš azj om. Minä kändimoi kalačuks. Mindai otaškanzi säru, jaugoid kibišti, kaiken hibjan poroti. Minä voikaškanzin hilläšti, kuti penikaine kužuine. — Veraine, midä om tehnus? Ivan, kacu, hän palab! Hibjanžar libunu om! Kucu lekarid. Anni-lekar’ hätken om radol! Tatoi läksi joksti kucmaha lekarid. Anni-tädi oli mugoine laskav i hüvätabaine naine. Külähižed navediba händast. Hän kaiken oli vaumiž abutada eläjile. Hän oli venälaižes küläspäi i pagiži vaiše venäks. Minä el’genzin, miš hän pagižeb, no iče en mahtand čomin pagišta venäks. Konz Anni tuli meidennoks, ka minä ezmäižen kerdan čududelimoi, kut mamoi čomašti pagižeb hänenke venäks! Edel minä en kacund-ki sihe. Meiden Laht-küläs kaik mahtoiba pagišta venäks, ved’ kaks’kümne kilometrad edemba eliba venänikad jo. No niken ei mahtand muga čomin pagišta venäks, kut minun Polina-mamoi. Eskai tat-ki ei mahtand, hot’ hän, kut minä meletin, mahtoi tehta kaik azjad. I sid’ iški pähä: se tozi om, miše minä en ole minun Polina-maman tütär. Mel’he tuli ühtnägoi, kut mindai žalleičiba külähižed akaižed, kut mindai kaiken tahtoiba ištutada stolan taga, adivoičetada, antta parahim palaine, sanudes: “Ken völ-se voib žalleita?”. Minä en el’gendand necidä, meletin, miše kaikihe lapsihe ristitud oma hüväsüdäimeližed. “Kenen olen siloi minä?” No sid’ minä uinzin, vajuin tervehtuzun’he.
Homendesel heraštudes nägištin tatan i maman modod minun päl: — Nu, Veraine, pöl’gästoitid meid! Kaikes ös sil’mid em umbištanugoi. Mi sinei tehnus oli? Joid-ik vilud vet edahaižes kaivospäi? Ved’ sinei kaiken aigan sanum — ei sa necidä tehta! Ei sa tulda kaivonnoks. Se om mugoine süvä i vilu. Voib upota siš. — En ota enambad nikonz! No tö ved’ et mögoi mindai čiganoile? — Ken sinei necen tühjan azjan sanui? Min sinä! Ka čiganoid-se ei ole. Kerdan vaiše oliba-ki meiden küläs. Kuspäi otad? — Algat mögoi! Minä linnen kundlijaižen! Nikonz en joškande vet kaivospäi. Kacuškanden Al’ašt. Hänele-ki en anda läheneda kaivonnoks. Minä tervnin, i hätken neciš en meletand tarkas, kuspäi mindai ottihe i ken om minun mamoi.
~ 22 ~ konz minei oli jo kahesa vot, i minä openzimoi toižes klassas, möst ezile tuli nece azj minun maman polhe. Neciš minei sanui iče Ulli-baboi. Minä tulin hijale rižamaha baboid da dedoid. Minä navedin oleskelda heiden kodiš, kus oli läm’ i tün’ haju kaikespäi, sidä enamban baboin i dedoin honusespäi. Baboin honuses ei olend nimidä mugošt, mi oliži osttud laukaspai. Kaik kalud oli tehnu dedoi iče, eskai zirklon ani čomas ramas. Kaik kalud oliba miččiš-ne kiheroiš, silitoittud sihesai, miše puhu-ki kuti zirkloho voiži kactas. Minä navedin kacta zirkloho, mitte seižui uksenno, i kuvitelda, kuti olen scenal i midä-se pagižen. A baboin honusen ezičogan üläh oli saubatud vauktal uudimudel. Uudimel nägui čoma poimetiž. Minä kaiken aigan tahtoin kacuhtada neche peitsijaha i tedištada, midä sinna om pandud, midä baboi sigä pidäb? Sid’ kerdan tulin, a baboi oli keitimpoles, pani lämhä samvaran, da völ kürzid valoi. Meil kodiš kaiken sanutas: pirgoid ka — pašttas, a kürzid — valadas. Ken om minun mamoi
~ 23 ~ Voib olda, sen täht, miše tahtaz kürziden täht om mugoine nozol, i sidä tozi-ki pidi valada rehtläle. Minä vil’skahtin baboin honusehe i joksti tulin necen čogaižennoks. Mi sigä om? Minä avaižin uudimen i nägištin sigä kuldoitud kuvan, miččel oli čoma naine i prihaine. Heiden edehe oli pandud pened tohused. Meiden kodiš nimidä mugošt ei olend. Minä tarkas kacuin neche kuvaha. Oli mugoine tundmuz, miše kuvan olijad oma eläbad, kacuba minuhu ani tarkas i nägeba kaiken läbi minus. Baboi sabuti-ki mindai necidä azjad tehmas. — Veraine, midä teged? — Voi, babaine, minä en kosketand nimidä, minä vaiše kacuin kuvad. Mitte čoma se om! — Nece ei ole kuva, nece om jumalaine. — Aha, minä midä-se nägin mugošt Sima-tädinno. — Ka nene oma Maria-neižne i hänen poig Iisus. — Mikš ned sigä oma? — Nene oma sur’kulud jumalad. Heišpäi om zavodinus kaik mir. Minä loičen heile, miše ned oigendaižiba sinei ozad, minei i dedoile i kaikile toižile tervhut. Tahtoižim kacuhtada, miččen nastaunican sinä linned. — Baboi, a mikš meiden kodiš ei ole mugoižid kuvid? — Sinun tataiž om partiimez’. Minä siloi jo el’genzin — ku om sanutud midä-se partijas, ka paremba om seižutadas i olda vaitti. Minun tatoi ei navedind, ku minä pagižin midä-ni tühjad.
~ 24 ~ — Ah muga! A hö tozi-ki meile abutaba? — Tozi abutaba! Vaiše tarbiž uskta neche. Neciš meiden pertiš ei pagištud. Ka toižiš-ki pertiš en kulend nimidä. Paginoid emägaižiš i ižandaižiš, kudambad eläba kaiktäna i kuti vedäba meid elos — neciš minä kulin äjan, hot’ minun tatoi neciš mugažo nikonz ei pagižend i kuti nagrdes neche kacui. No konz meil kerdan kadoi Pühikoi-lehm, jäi mecha i ei tulend kodihe lehmiden kogonke, ka nece nagrand ei telustand tatale mända Sima-tädinnoks pakičemha händast abutada meile. I Sima-tädi abuti. Kuna-se risttele vei lahjoid, pagiži paimnenke, šuhaiži keitimpoles i sid’ nevoi tatale, kuna mända sidä ecmaha. I ved’ tatoi löuzi meiden Pühikoin ani siš tahos. Voib olda, Sima-tädi čomin tezi kaik ned sijad, kuna voiba mända lehmäd, en teda. A, voib olda, oli hänes mitte-se tundmatoi vägi, mittušt hän mahtoi čomin i tarkas kävutoitta. A necil kerdal minun baboi sanui: — Veraine, nece sija, kus oma jumalaižed, ei ole kel’tud sinei. No tühjan ei sa niid otta sigäpäi. Necil lopihe-ki minun hengeline kazvatuz. I minä vaiše jo tehtes aigvoččeks lugin Biblijad. Oli jüged minei kuvitelda-ki siloi, miše konz-se linneb mugoine aig, i minuspäi tuleb ani Biblijan kändai ičemoi kel’he, vepsän kel’he! A minun armaz kel’ necil linneb kuti pühitadud, kazvaškandeb edemba teramb, bohattub i süveneb. I sid’ tuleb-ki baboin melevuz’ sil’mnägubale: abutiba meile baboin jumalaižed kazvatada kel’t, ližaziba sille tervhut da väged!
~ 25 ~ — A toižen kerdan, konz tulin baboinnoks, hän kohenzi dedoin mustad štanad. Hän ombli vauktoil nitil. Minä homaičin: — Babaižem, kacu, sinei tari nit’ vajehtada. Štanad-ne oma mustad! — Voi, vunukaižem, sil’mäd oma hondod, hubin nägen jo. — Ka minä voin pugetada sinei mustan nitin. — A minä siloi en nägeškande, kuna ombelta. Sid’ dedoi sanui: — Ala, Veraine! Jäta baboid. Ombelkaha kut maht. Se om hüvä azj, miše necen kaiken hän iče minei tegeb. Štanad-ki siloi lämembikš tegesoiš. Hot’ minä olin völ lapsen, no sen el’genzin, miše baboi i dedoi armastaba toine tošt täudel vägel. Hö eliba ühtes Tal’oi-ristimaman kanzanke, kus oli völ kaks’ poigad. Heiden kodiš oli kaiken aigan tün’ i läm’ il’m. Keitimpolespäi kaiken tuli pirgoiden čoma haju. Minä navedin oleskelda heil i ištuin erašti polin päivin, kuni mamoi jo tuleskeli i kucui mindai kodihe abutada kacta Vetad. Meiden kanzas nügüd’ om sündunu völ Veta-sizar. Minä čududelimoi, kuspäi minun vanhembad oma kainuded necen Veta-nimen. Nügüd’, konz minä tegimoi kel’tedomeheks, el’genzin, miše, voib olda, minun tatain sanui muga sel’sovetas, konz läksi sinna samha sündutuztodištusen. Voib olda, hän sanui Svetan sijas Veta, i muga kirjutadihe-ki. Vepsläižed venänkeližiš sanoišpäi paksus pästaba augkonsonantoid. I toižid-ki nimid vai venälaižid sanoid voiba sanuda kut-se erazvuiččikš. Muštan, meiden pertin vasthapäi eli üks’
~ 26 ~ akaine. Händast kuctuhe küläs Ralik. A mö, lapsed, sanelim: Ralik-tädi. I vaiše erases aigas päliči minä tedištin, miše hänen nimi oli Larisa. A nece minun sizaren Veta-nimi oli mugoine sula, lühüd i čoma! Veta, Vetaine! Tundmatoi nimi, no mugoine pehmed. Baboi lopi minun meletusid. — Paksus-ik jättas sindai sizarenke? — Ka konz mamoile tariž mända laukha vai lehmäd lüpsta, a tatad ei ole kodiš. Ken völ ištub sizarenke? No Veta om čoma neičukaine. Ka Ala’aine-ki abutab. Mö koumen vändam. — El’gendan, miše kaik om riputadud sinuhu. Kävelid-k necen kezan uitole kül’bmahas? Meiden küläs ei olend joged vai järved läz, no kilometras sišpäi oli čoma kehker uitoine. Sidä muga nimitadihe-ki: uit. Se jo oli kazvahtumas, siš oli äi veziänikoid kezan aigan, mi tegi sidä völ-ki čomembaks. Lapsed joksenziba sinna surin kogoin ühtes i kül’bihe, i vändiba sigä erašti täuded päiväd. Se ei olend süvä, i nimiččid ozatomusid ei olend nikonz. Minä-ki navedin sinna jokseta. — Kaks’ kerdad. Ka ei olend tahtod-ki. I kenenke Vetaine linneb? — Kacu, Veraine, midä tahtoižin sinei starinoita. Sinä oled jo sur’ neičukaine. Voib sinei kaiken starinoita jo. — Miš, babaižem? — Ken oli sinun todesine mamoi. — Babam, en tahtoi neciš pagišta. Kerdan zavodin i tegimoi läžujaks. En tahtoi tošt mamad. Minai om Polina-mamoi.
~ 27 ~ — Vunukaižem, minä en sanund sinun mamas nimidä hondod. No kaiken-se tari teta, ken oli sinun mamaiž. Minun südäin kibištab siš, miše sinä ani ed teda-ki ičeiž maman nimed, kudamb sindai sünduti. — A ken mindai sünduti? — Sinun maman nimi om Lena, Lenaine. Ani čoma, parahim nimine! Hän oli sinun Tal’oi-ristimaman sizar i minun tütär. Konz tegimoi kel’tedomeheks, ka tuli mel’he, mikš meil, vepsläižil, muga paksus ottas paginaha nenid pehmdoid diminutivsuffiksoid? Mikš pagižem enamba — Lenaine, Veraine, Vetaine? Nece ei znamoiče, miše vaiše lapsile muga sanum. Tulin kodimale kut-se, olin jo nel’l’kümnevižvozne. Astun tedme i kulen, kut akaižed pagižeba: “Kackat, kodihe tuli Markinan Veraine!” Nece ei znamoičend, miše tahtoitihe mindai nimitada venänikoden kartte — Veročka. Minä en olend jo siš igäs, miše mindai Veročkaks kucta. Ei, se enamba znamoiči, miše minä olen jo Vera Ivanovna. Nece oli jo mugoine minun arvosteluz. Voib olda, muga sanutihe tatan nimen tagut. Venänikad kävutoitaba kaiken tatan nimid: Vera Ivanovna, Anna Pavlovna i muga edemba. A meil vähemba niid kävutoittihe. Konz tahtoitihe arvostelda, ka sanutihe-ki Markinan Veraine, Smirnovan Ninaine, Vasiljevan Tas’aine, — ezmäi oli ezinimi, vai familii, a sid’ jo nimi. Ka lapsid-ki paksus kuctas nenil pehmdoil nimil. Voib olda, neche situacijaha painoi se, miše konz mö kenele-se pagižem, ka sanum: dedoihudem, baboihudem, mamoihudem, poigaižem,
~ 29 ~ tütrudem, vai Tal’oi, Lenoi, Kat’oi, baboi, dedoi, tatoi... Nece-ki om sanutud pehmedašti. Ka mikš sid’ meletada-ki?! Meile muga om paremb, nece kožub meile, nece tuleb meiden hengespäi da südäimespäi. Mikš muite mugoižid laskvoid nimid kävutada? No, nece oli mugoine minun lühüd johtutez, a muite mö baboinke jatksim paginad minun mamas: — Ah muga! A mikš minei tatoi ei sanund nimidä? — Sinä olid kaks’vozne, ed el’gendand nimidä. — A mitte oli minun mamoi? — Hän oli ani čoma neižne, školan opendai. Meiden küläs händast hüvin tetas. No hän koli jo kuz’ vot tagaze. Oli mugoine čoma da sula, pehmedtabaine. Konz hän koli, tataiž jäi sinunke, ani penenke. Da völ kodiš lehm, lambhad, kanad... Kaikid tari sötta. Midä tehta? Naku tataiž udes nai-ki. Toi venäküläspäi Polina-maman. — A minä meletin, mikš mamoi vähäšt toižin meiden kelel pagižeb! — No hän, kacu, openzi kel’t, pagižeb. Ved’ sinä ed mahtand pagišta venäks, konz mamoi tänna tuli. Naku tataiž kirjuti-ki hänele sanoid bumagale, a hän openzi. Toižed venänikad, ked oma meiden küläs, ani ei el’gekoi-ki vepsäks, a hän jo pagižeb. Meletan, miše nece sinun tagut. Hän tahtoi el’geta sindai. Ka kacu, Polina-mamoi om hüvä, no sinä mušta, miše sinun maman nimi om Lena, Lenaine. Pidä hänen nimi muštos. Konz sinei linneb jüged, ka pakiče abud hänel. Sanu: “Mamaine, abuta minei. Minä tedan, miše sinä näged mindai, miše kacud minuhu taivhaspäi.”
~ 30 ~ I mamoi abutab sinei. A minä, kac, olen vanh jo, en linne hätken täl mal, sikš en voind-ki tirpta i starinoičin sinei sinun Lena-mamas. Pidä hänen nimi henges i südäimes. Mušta hänes. — Baboihudem, sinä ala mäne täs maspäi. Sinä oled parahim i dedoi mugažo. Tahtoižin, miše tö eläižit igän. — Ka muga linneb-ki, ala holdu nügüd’. Aig völ ei tulend. Minä läksin kodihe. I kut-se ani toižin sil’min kacuhtin mamaha. Ei, hän om hüvä. Hän armastab mindai mugažo, kut Al’ad i Vetad. Minä nägen necidä, minä rižan necidä. No kaiken-se oli jüged tirpta, sanui-ik baboi tot? — Mamaine, oled-ik sinä mindai sündutanu? — Kuspäi mugoine küzund, Veraine? Ik baboi midä-se sanui? — Ka, hän sanui, miše minun maman nimi om Lena. — Ka, Veraine, voib olda, pidi sinei amu jo necen polhe sanuda. Tozi-ki muga om. No sinä ala varaida, minä armastan sindai, en anda nikenele, en anda abidoho. Voib olda, tuli aig jo sinei midä-se starinoita neciš. — Mamaine, starinoiče! — Konz sinun mamoi koli, tedad, kut tataleiž oli jüged! Hän pidi hol’t kaikes kodiš. Sinä oled penikaine, joksended hänen taga, kut hän starinoiči, pidätoi hänen štanoiš, varaidad pästta-ki. Sinä völ ed el’gendad, no rižoid, miše mamad ei ole. Tataiž starinoiči, miše kaikutte päiv zavodihe sišpäi, miše sinä küzelid, kus mamoi om, konz hän tuleb. Tedad, kut hänen südäimen kibišti! Nu hän päti-ki mindai kozita, Bereg-küläspäi. Mö olim vähäšt tutabad
~ 31 ~ toine toižele, kut-se vasttimoiš. Hän starinoiči kaiken. Minei tegihe žal’ händast, ka sindai-ki, raukašt, mamata jänut. Naku tulin-ki tänna. Tedad, kut jüged oli! Minä en el’gendand teiden kel’t. Konz toi mindai tataiž tänna, ka tuli täuz’ pert’ ristituid, kaik pagižeba verhal kelel. Mugoine tundmuz oli, miše ei tahtoinugoi, miše sinun tataiž otnuiži mindai mehele. Sindai ei olend kodiš, olid Ulli-baboinno. I sid’ todihe sindai, pästtihe lavale. Tataiž sanui: “Veraine, kacu mamoi-se tuli-ki tagaze. Hän pördihe! Ved’ sinä muga händast varastid!” Sinä kacuhtid minuhu tarkas, kut aigvoččed kacuba, ani kuti läbi minus kacuid, i sid’ kut laskeškanzid kidoid: “Mamoihudem, kus sinä olid muga hätken, mikš meid jätid? En tahtoi olda sinuta!” — A iče pidäd mindai lepkiš, pakičetoi üskha. Minä otin sindai. I sid’ tuli-ki pähä: “Kacu, nece penikaine muruine tozi-ki varasti mindai! Hän om ihastusiš!” I nece minun pöl’gästuz verhiden ristituiden edes kuti kadoi sid’- žo. Minä zavodin emägoitas, taričin kaikile čajud, tomaižid, miččid toin Bereg-küläspäi. I nece sein minun i külänikoiden keskes kuti suli. Naku mö muga zavodim-ki eläda. Ka kacu, Veraine, hot’ sinei oli siloi vaiše kaks’ polenke vot, sinä midä-se muštid. Kerdan ištuim mö sinunke stolan taga. Minä kohenzin tatan paidad. Sinä ühtnägoi küzuid: “Mamaine, mikš sinä nügüd’ kaiken aigan vaiše neglal ombled? Edel ka, muštan, sinä rusttal kirjutimel omblid”. Tedan, sinun pähä tuli johtutez, miše sinun mamaiž kacui openikoiden lehtikoid rusked pirdim kädes. Minä völ čududelimoi: jose laps’ voib midä-se muštta, konz hänele ei olend völ kaht vot?
~ 32 ~ Tedan, voib, oleskeleb muga-ki. Sinai mušt ani hüvä, tedan, om. Voi, tütrudem, a minä-se mitte ozav olen, miše sinä oled minai. Sinä oled minun parahim sebranik, parahim abunik! Naku sišpäi zavodihe minun kuti jo toine, uz’ elo, konz minä tedištin mugoižed sanad kut mamoi i emindam. Minei ka ei olend erod. No Ulli-baboi oli ozav, miše minä nügüd’ tunden maman nimen, kävelen hänenke kaumžomale. Tozi sanuda, ka minä varaižin kaumžomad. Baboi ištui sigä hätken, miš-se kaiken aigan pagiži, kosketeli kaiken käzil, rohlenzoti mad, ištuti änikoižid. Erašti meil oli midä-se kerdale ottud. Nece oli muštpäivil: pühil praznikoil, maman sündund- da surmpäivän. Meil oleskeli kaiken kerdal muštkürz munišpäi, mittušt-se jomišt. Baboi jagoi kaiken sanudes: — Veraine, mušta-ške mamašt. Ota suhu kürzan supalaine i kacuhta taivhaze. Sinun mamoi kacub sigäpäi sinuhu. A ku necen aigan tuleskeli ühtnägoi vihmsä, ka baboi saneli: — Lenaine, ala voika. Kacu, Veraine om sid’, kazvoi jo. Hän tundeb sindai, sinun nimen. Minä abutan hänele. Hän ei ole armotoi! I minä nägin, miše hän midä-se kuti starinoiči mamale: — Kacu-ške, Lenaine, mitte sur’ tütär-se kazvoi jo sinai. Tuli sindai rižamaha. Pidä, armaz tütrudem, händast sil’mnägubal, hänele tariž abud. Kaiken, midä jäi ottud kerdale sömižišpäi, baboi jagoi tutabiden kaumoile, sanudes kaikuččen kauman rindal miččid-ne lämid i laskvoid sanoid. Siš aigaspäi minei-ki jäi südäimehe mitte-se mugoine
~ 33 ~ läm’ tundmuz kaumžoman edes. Minä-ki tuldes sinna oleskelen kaikuččen kaumanno, kus mitte-se minun tutab mez’ om pandud maha. Sid’ baboi sanui minei: — Veraine, tule-ške tänna. Kacu, sid’ kaumha om üks’ seibaz sabilahišpäi čokaitud. Void ottas kädel, mamaine tundištab, miš sinä meletad. — Baboi, jose hän mas eläb völ om? Kut hän abutab? — Ei ole eläb! Nece konz hän koli, pandihe. Mugoine vero meil om küläs. Konz mamaiž koli, ka čokaitihe üks’ seibaz sabilahišpäi kaumha. Meletadihe, miše nel’l’kümne ezmäšt päiväd kollii mez’ midä-se rižab i voib senke kut-se olda ühtenzoitusiš. A konz aig tuli heitta seibhan, ka minä en andand. Konz tulen Lenašt rižamaha, kosketan necidä seibast, ka kuti kebnemba tegese. Ka völ meletin, miše konz kägine lendab taivhaspäi i ištuse necen sabilahan agjaižele, ka minä nägištan, miše se uzištoid mamalpäi toi... Meil muga lugetas. — Baboi, a oli-k uzištoid? — Ei olend, raukaine! Nimidä minä en sand. A nügüd’ sinun mamaine om taivhas. Uskon, miše hän nägeb kaiken. Nägeb, miše sinä kosketid seibast, ka hän tundišti, miše sinai om mitte-se azj hänele. Voib olda, hän uniš sinei sanub kaiken. No minä nikonz en nägend unid. Ka en tedand-ki, mitte mamaine oli irdnägol. Voib olda, sikš en nägend händast uniš, konz tegimoi vanhembaks i erašti nägin unid. Minä en tedand, mitte hänen mod oli, kut hän kacui, kut käveli, kut siliti minun päd...
~ 34 ~ No kaiken-se tuli pähä üks’ kerd. Minä openzimoi jo institutas toižel kursal. Meil oli mugoine predmet “politekonomija”. Minä en navedind sidä, sikš ku en el’gendand nimidä, eskai en voind otta muštho nimidä. Ei olend minun tem! Minä openzimoi čomin, i minai oli suretud stipendii. Nece oli tärged minun täht, sikš ku niken ei voind minei abutada, ei olend dengoid, vai rahoid, kut nügüd’ sanutas. I sid’ minä otin säraidajal kädel biletan, kacun kündliš läbi, nimidä en voi lugeda i el’geta. Päs kaiken aigan punob: “En teda nimidä!” Ištun stolan taga. Oli aig anttud vaumištadas. Saupsin sil’mäd. Kulištin Ulli-baboin sanad: “Kacu taivhaze. Sigä om sinun Lena-mamoi, hän abutab!” Minä tozi-ki kacuhtin ülähäks. Taivast-se ei nägund kabinetas, vaiše lagi. I sid’, hot’ uskkat, hot’ algat, minä nägištin lehtikon, kus oli kirjutadud lekcii neciš temas. Minä heredašti kirjutaškanzin vastusid bumagale... Sain vastuses hüvän arvznaman. Opendai čududelihe, sikš ku ei lugend mindai neciš predmetas mugoižeks tundijaks. Ved’ seminaroil minä paksumba vaitti olin. Minä iče en voind el’geta, kut nece tehnus oli. Voib olda, minä tozi-ki olin opendanu kaiken, no pöl’gästusiš en voind muštelta. A nene Ulli-baboin sanad ližaziba minei rohktut. Minä kaiken johtutin. No sured spasibod Lena-mamaižele, kaiken-se. Minä tozi-ki kaiken elon olen rižanu, miše hän pidäb minus hol’t. Baboi paksus voiki kaumžomal. Hot’ minä erašti en voind el’geta-ki voikuid, no ned oliba mugoižed abidahižed. Eskai minä voikaškanzin. Baboi vaikastui sid’-žo.
— Armhaine, lähtkam kodihe: eläjile tariž elos meletada. Jätta kaumžom kollijoile. Nece om heiden ma. Baboin südäin oli kibed. Minei kerdan starinoiči Tal’oi-ristimam, miše konz minun mamoi koli, ka Ulli-baboi koume päiväd ei voind pagišta, ei sönd, ei jond. Lanksi maha kolijan kartte. Habi händast eläbzoittihe. Ved’ Lena-mamale oli siloi vaiše koumekümne vot. Mi oli tehnus? Hän varasti last i ei voind sündutada. Tuli ani paha olend. Lekarid siloi ei olend, niken ei voind abutada. Tat vei händast Šalha hebol, no sinna oli nel’l’kümne kilometrad, mamoi lujas väl’l’düi i koli. Baboi möhemba minei starinoiči, miše hän käveli noidumaha Sima-tädinnoks. No abutada ei voind jo. Hot’ küläs lugetihe Sima-tädid parahimaks tedajaks. Hän äjile abuti. Enamban kaiked, hän abuti löuta segoinuzid kodiživatoid: lehmid, härgid, eskai heboid. Midä-se šuhaiži, käveli risttele, jätli tomaižid mechižele, tehli hänenke, kut sanutihe, miččen-se “kožmusen”. Hän oli hüvä tedai, i händast armastadihe küläs. Sanutihe, miše oli pahantegijoid-ki noidid, no minä mugoižid en tedand, meiden küläs ei olend heid. Muga minä tedištin minun penikaižen “vepsläižen” ozan — peitusen minun sündundas. En teda, oli-k nece oza, vai ozatomuz’...
~ 36 ~ eciš aigaspäi minä tedištin kanzan peitazjan minun sündundas. No nece ei jätand siloi minus mittušt-se šorpakast vai veresišt jäl’ged. Se kuti unohtihe, i mö eläškanzim edemba meiden surel kanzal. Mamale pidi mända jo radole, sikš ku lapsid oli koume, i tatan rahoid meile kaikile ei täudund. Mö abutim mamale kaikes. Ku tozi sanuda, ka Polina-mamoi oli tabakaz naine. Muštan, meiden kodiš oli mugoine vauged pulava. Se ei olend mujutadud, ka nimittušt mujud-se külälaukas ei olend siloi. Mujutadihe küläs, ken om bohatamb, miččel-se ohral, minä necidä en el’gendand. A meil oli vauged lava. Kaikuččen sobatan mö pezim lavad, kaik koume neičukašt, ken kut voi. Otlim vädran, koume ludad, mugoižid vastoid lehtesita, čurud. Kastoim lavan, pudištim sille čurud i hosim sidä, mi oli meiden penikaižid vägid. Nece oli jüged rad — pidi pesta lava sihesai, miše lavale ei jäiži ni üht čurušt. Mö kaik kävelim kengäta. I ku čuruine putli jaugan alle, ka oli ani Külän elo
~ 37 ~ kibed. A tatan hur jaug oli völ kibed. Suren voinan aigan händast ranitihe jaugha. Konz oli paha sä, hänen ran vähäižen avaitelihe, sigäpäi tuli penikaižid raudmuruižid, drobid, čakad, kut meil sanutihe, vai vert. Tat siš aigaspäi jäi rambičijan. Ka necen-ki täht meile pidi ani hüväidešti pesta lava. No kerdan mö unohtim neciš. Oli kezapäiv, lapsed vändiba irdal čikhu, a mö pezim lavad! Hosim sidä väzundahasai. Sid’ Al’aine sanui-ki: — Irdal vihmui, bučiš om äi vet. Voim toda vädral i pläskaita lavale. Kuni mama tuleb, ka se kuivab. A mö voim vähäižen väta küläs. Mö läksim külähä i unohtim neciš. Ehtuškanzi jo. Rigol joksim kodihe. Tat-se meiden oli mugažo ani tabakaz. Konz tulim kodihe, ka maman mod oli ani must. — Aha, tulit, laškkogod! A lava teid varastab. — Ka, mamaine, mö pezim lavan. — Ka jose pezit? A mi nece om? Sid’ mö homaičim, miše kaiktäna laval venui čurud. Mamoi tembaiži vädran vet i pläskahti sidä lavale: — Peskat! Peskat muga, miše ni üht čurušt ei olend laval. Da völ sanugat spasib, miše nügüd’ keza om, karzin om joudai, i nece vezi ei putund kartohkoiden päle! Ika tatoi teišpäi nahkan nütkäiži! Nece oli urok. Mö pezim lavan möhäze ehthasai. Eskai em nähnugoi, kut tatoi tuli. Tatoi tuleskeli radolpäi möhä, tegi
~ 38 ~ kolhozas pöudradoid. Siloi sanutihe: radad päivän i sad “päivpalikon”. Nece “palik” znamoiči, miše ristit radoi päivän. Kolhozas dengoid ei olend. Erašti radnikoile sanutihe, miše voib mända laukha dengoita, i ken om kirjutadud listaha, ka sille anttas sömtavaroid, a kolhoz maksab neciš möhemba. No aigkeskust neniden laukkävundoiden keskes oli ani pit’k. I sid’-ki, konz tuli väzunu tatoi radolpäi, meil ei olend nimittušt ehtlongid. Mö pezim lavan, a mamoi lüpsi i söti kodiživatoid, da völ linmal midä-se tehli. — Mi sid’ tegese? Mikš neičukaižed ei magakoi? Mamoi ei sanund hänele neciš openduses. Lava tatan tulendaks hošti, kuti lakiruitud parket! — Tatam, varasta-ške, — sanuin minä, — kacun kanaižid, tedan, om sigä munid. Mö sizaridenke heredašti toim munid, pezim niid, panim kehujaha samvaraha, mitte puhkui purul jo. Muštan, niken meišpäi ei tahtoind panda lämhä samvarad. Ved’ pidi otta kädel mustid hilid! Käded redustoitihe, ei voind niid pesta čomin eskai muilanke, künziden al oli must pird. No necen kerdan mamoi pani sen lämhä iče. Mö krušim keittud kartohkoid surhe blödaha, ližazim solad, valoim maidod, panim krušitud munid da lukheinid. Nece oli meiden jogapäiväine ehtlong. Sen nimi oli vaiše venäkelel “podholodnoje”. Ku sanuda tozi, ka ei olend-ki mugoine jo hond. Erasil ei olend lehmäd i ei olend necidä podholodnijad-ki. No
~ 39 ~ konz se-žo üks’ sömine, ka erašti hambhid jo löb. No mö em pagižnugoi neciš nikonz. Hot’ meiden sömižiden valičend ei olend bohat, no oli mugoižid, miččid minä en unohtand i erašti lidnas-ki tehlen. Hot’ mi oli keittud vai pašttud venälaižes päčiš, sidä ei voi rindatada niminke! Üks’ niišpäi oli mugoine pašttud kartohkpudr, vai “dročona” maman kartte. En voi sanuda, toi-ik mamoi necen receptan ičeze Bereg-küläspäi, vai nece oli meiden küläs-ki kaikil, no nece oli meiden kanzan armaz sömine, hot’ tehli sidä mamoi ani paksus. Se oli homendezsömine. Mamoi keiti kartohkoid, puhtasti niid, peksi tarkas petkloižel, valoi sinna hulad maidod, ližazi koume-nel’l’ kanan munad, sulatud void, kandatest, voidi völ pälpäi voil da kandatesel i pani necen kaiken rehtläle i čokaiži venälaižhe päčhe, konz se oli jo hilil. Ei pidand lämoid. Sid’, konz nece kartohkpudr ruskištui pälpäi i tehlihe sen päle mugoine kerthut, hän heitli sidä päčišpäi i sid’-žo stolale. Söim sidä vilun maidonke. Kaikutte meišpäi, neičukaižišpäi, tehli pudros ičeze uruižen i söim sihesai, kuni meiden urud vasttasoiš. Ei, mö em nagrnugoi södes. Söim vaitti, tatoi ei navedind uradindad stolan taga. Voiži sada hänelpäi čaigun-ki ocha luzikal. Ka zavodim söda-ki, konz tatoin kädes oli luzik, i hän ezmäine otli midä-se astjaspäi. Ved’ söim mö ühtes astjaspäi siloi. Ku päilongin aigan stolal oli keitost, ka sidä mamoi toi tatannoks padas. Tat otli tellän, mugoižen laudaižen lihan täht, heitli keitosespäi lihan i čapoi sidä palaižihe, vai kut meil sanutihe “supalaižihe”. Panli lihad astjaha, i sid’ jo mö zavodim söda.
~ 40 ~ A nece sana “supalaine” om ani ilosine. Meil sidä paksus kävutoittas. Supalaine voiži olda midä taht: supalaine leibäd, supalaine pirgad, supalaine kangast, eskai supalaine mad-ki! Siloi nikenele ei tulend mel’he, miše nece sana om sündunu kahtes sanaspäi: su + palaine. I ezmäi znamoiči-ki sidä palašt, mitte sus oli. No meiden küläs supal-sanas niken jo ei rižand nenid erilaižid sanoid. Ned ühtenzoitihe ühthe sanaha, i sanan znamoičend om levenzoitnus. Nece jo möhemba minä el’genzin necidä, konz zavodin oppida vepsän kel’t. A necen maman opendusen, miččen olem sanuded lavan pezemižes, minä otin muštho kaikeks igäks. Ku om anttud rad, ka tarbiž sidä tehta. I necen opendusenke minä olen elänu igän, eskai konz jo tegimoi aigvoččeks, tedomeheks. Ani konz lugin mittušt-se kirjad, i se ei olend minei mel’he, ka minä kacmata sihe lugin lophusai. Rad om zavoditud, tarbiž sidä lopta. Radod küläs oli äi, i kaik oli jüged: kandišta kodihe vet jügedoiš vädriš, pil’da da haugoida haugoid, kandišta kodihe, toda vet i panda lämhä kül’bet’. A konz tuleskeli heinäntego, ka radod ližazihe sadha kerdaha. Nitud oliba edahan. Viž kilometrad jogehesai da völ venehel jogedme souta kilometrad koume. Kaik läznitud oliba kolhoznijad, i sigäpäi ičeze lehmän täht ei sand nitta heinäd. Oli kovas kel’tud. Muštan, kerdan tatoi peitoiči niti heinäd meiden Pühikoi-lehmäle läz mecad penel normudel penshiden keskes, miše surustada lehmäd ehtal, paimendusen jäl’ghe. Sigä niken ei nitänd heinäd kolhozan täht
avtor.karelia.ruRkJQdWJsaXNoZXIy ODE3NTM=