Антология современной национальной литературы Карелии

- 106 - het pikkaraiset lintuset, kumpaset liitäyvyttih lautasella ta šyö- tih hänen panomie ruokie. Yhtenä huomenekšena tokati ämmö tijasen, kumpani len- teli lintulauvan ympäri, pörhisteli höyhenieh ta näytti oikein huoleštunuolta. Enšin ämmö ei nimitä kummempua huoman- nun, vain kun rupesi tarkempah kaččomah ni näki, jotta lintu- lauvalla jo istu närhi. Še mečän erakko oli harvinaini pihapuun vieraš, hiän oli tullun šyömäh enšimmäisenä eikä šuorinnun jakamah atrivuo toisien kera. Tijaniki oli lentän tänne šyömäh eikä tahton antua ošuah toisella. Tijaista ei miellyttän še ruo- kien isännöiččijä ta hiän alko kekšie keinoja millä šuaha pois närhi lautaselta. Še enšin nyhälti närhie hännäštä. Närhi viha- sešti kačahti tijaseh ta piätti, jotta ei noin pieni lintu uškalla taissella häntä vaštah. Närhi jatko nokintuah, a tijani šillä ai- kua kekši uušie keinoja. Hiän lenteli ympäri närhie, läheni šiih ta tuaš olkoni ta koko ajan niin lujašti čirčetti, kuin šuinki voi. Tämmöistä mänyö ei keštän hil’l’aseh tottunut korven elät- ti. Še hypähti lentoh ta mäni mänöjäh. — Kylläpä šiinä oli rohkie tijani, piätteli ämmö. Hiän tuli pihalla ta toi šankarilla lisyä ruokua. Ämmö ripotteli šuurmua ta šaneli näin: Tii-tii, tijaseni Vati kuti, varpuseni, Tule pois šyömäh. MISTÄ PÄIN ON TUULI? Šai kerran kontie tetrin kiini ta meinai šyyvvä šen. Kyličči juoksi repo. Huomasi hiän mimmoni herkku on kontien kerošša